5.06.2010

18/2010

This post is going to be all about frustration and disappointment. Disappointment for the reason I screwed up - BIG TIME, and frustration because I can´t do anything to make it right.

You know, I consider myself a rather satisfying photographer, not professional, but quite good. And, I have this camera which gives me the possibility to take nice pictures. Therefore I know what my camera and I can do at our best.
Wednesday night my DH and I went to this fashion show. The show was important for the reason that my youngest daughter had her first collection showed on the catwalk. This particular fashion show is an every year event that takes place in Helsinki and it´s part of a 4-year study programme for fashion designers. You have to admit that this fact makes it really important to capture the clothes showed there, right?

So, the show begins and I started shooting. At first I didn´t notice that the camera had the wrong set-up because I was only shooting one or two pic´s of the models that showed up on the catwalk. When her collection came up, I was a bit nervous and excited, and I prepared myself to shoot as many pictures as I could. I started to push the button and I remember that I was thinking "why doesn´t the camera shoot even though I´m pushing the effing button?".....You know the moment when you realize that something´s terribly wrong and you start thinking what to do about it....The models was walking by and I was still only trying to push f****ng button!!!!! My brain must have had a main dysfunction because it wasn´t cooperating with me (if the situation would have been different I am sure I would have found out what was wrong) and then suddenly my daughter´s big moment was over....I was so sad and disappointed at myself I could have cried. I got 6 good pictures all in all when I could have got 60!!!!

After that and not beeing obligated to capture everything moving, my brain started up itself and I found the solution to the problem....glorious timing right?

I have been able to analyze the situation and I think I have my diagnose here: You know the feeling when you realize something´s terribly wrong but because of the situation you´re in (the hurry) you just try to coope - I suppose that´s what happened to me.
I´ve been whipping myself since right after the event and I feel so stupid and I realize right now that I´m only complaining and making myself miserable so I´m stopping this right now!

Maybe my next post will be somewhat happier....

Why´s, but´s and if´s are words in my vocabulary right now...sorry, I don´t seem to remember any others....

Tää oli valitusta koko teksti....en jaksa edes suomentaa sitä....sori....

3 kommenttia:

Mari kirjoitti...

Tuli tuosta mieleeni omat lakkiaiseni, joissa äitini oli yrittänyt kuvata lakituksen linssisuojus päällä, ihmetellyt vain, miksi kamera ei oikein toimi... Sitten hoksasi, että katos linssisuoja pitää ottaa pois, sen jälkeen, kun itse h-hetki oli ohi. Oli sitten korvaukseksi räpsinyt kuvia jostain luokkakavereitten tanhuesityksestä juhlan loppupuolella... Luojan kiitos vanhemmat olivat silloin jo eronneet ja isäni istui juhlassa toisaalla papan eli oman isänsä (!) vanhan kameran kanssa (pappa kuoli v. -80 ja yo-juhlat olivat v. -96, eli oli jo silloin aika vanha kamera kyseessä), jossa ei ollut mitään linssisuojuksia ja sellainen vanhanaikainen veivattava filminkelaussysteemi (voi niitä aikoja... ;) ), ja isän otokset onnistuivat ja sain niitä teettää itselleni sitten mielin määrin. :)

Toinen valokuvakämmitapaus tuli muuten myös mieleen varhaisemmalta ajalta, kun veljelleni syntyi v. -89 tytär, joka oli siis äitini ensimmäinen lapsenlapsi. Ja sitä suvun uutta tulokasta oli käyty ihastelemassa melkein heti syntymän jälkeen ja räpsitty rulla täyteen kuvia. Matkalla ristiäisiin isä sitten alkoi auton takapenkillä (oli nähtävästi ei-ihan-ajokunnossa) vaihtamaan filmiä kameraan eli piti poistaa se edellinen rulla, joka oli täynnä niitä vauvan ensimmäisiä kuvia, jotta saadaan ristiäisiin sitten tyhjä rulla. Ja eiköhän hän onnistunut sitten avaamaan sen kameran luukun ennen kuin filmi oli kelautunut ja koko rulla valottui. Että sattui niitä kämmäyksiä ennen digiaikaakin!

Mutta tärkeintähän on ne eletyt hetket, ei ne hetkistä tallennetut kuvat! :) Me olemme puolisoni kanssa päättäneet, ettemme käytä juhlahetkiä enää kuvien räpsimiseen, vaan nautimme sillä hetkellä meneillään olevasta tilanteesta ja keskitymme ihmisten kanssa seurusteluun, eikä siihen onko tukka hyvin ja näkyykö kello. ;) Esimerkiksi meidän vihkimisestämme ei otettu lainkaan valokuvia eikä videokuvia, koska emme halunneet kameroiden häiritsevän ainutkertaista hetkeämme. Sama juttu molempien lasten ristiäisten kanssa, tuntui jotenkin liian pyhältä hetkeltä salamoiden räiskeelle.

med nål och tråd kirjoitti...

Vad otroligt irriterande med kameran..

Men du, kör hårt med flask-korkarna, så blir du nog snart på bättre humör.

Hannah kirjoitti...

Mari: Kiitos kommentistasi! Nyt jälkeenpäin pystyn jo hymyilemään koko jutulle. Olet täysin oikeassa. Carpe Diem eli Tartu Hetkeen on ajatus jota yritän iskostaa itselleni tästä eteenpäin.

med nål och tråd: Ja det var verkligen irriterande för en vecka sedan. Idag kan jag till och med le åt hela incidenten. Flask-korkarna väntar...